sunnuntai, 14. toukokuu 2017

Edistysaskeleita ja pientä positiivisuutta

No niin, nyt olen ehkä saanut pahimpia tunnepurkauksia ulos edellisten kirjoitusten myötä, joten on helpompi jo hengittää. Ei tästä suinkaan ole tarkoitus tulla mikään negatiivinen vuodatusblogi, vaikka varmasti niitäkin hetkiä vielä tulee. En ole itse luonteeltani kovin angstinen ihminen, joskus ehkä hieman liian pessimistinen ja kriiseilen helposti, mutta kauaa en jaksa olla allapäin. Nyt on vain ollut valtavasti väsymystä ilmassa, eikä ihan heti näytä helpottavan, niin on ollut tekstitkin vähän matalalentoisempia. Siltikin, tanssitaan meilläkin välillä ruusuilla, eikä vain kirvelevien nokkosten päällä. Meille on nimittäin rantautunut uhma. 

Uhma on sinällään vanhempien kauhu, ja joidenkin mielestä epäreilu nimitys pienten lasten normaalille ja suotuisallekin kehityskaudelle, mutta minulle se on eräänlainen helpotus. Tähän asti meidän ukkelimme, sanotaan nyt vaikka Oskari, on ollut erittäin säyseä ja yhteistyöhaluinen pieni mies. Tekee kuten pyydetään, joskus ehkä isommalla vänkäyksellä, mutta tekee kuitenkin. Suurimmat itkut ovat tulleet ulkona, kun ollaan yritetty määrätä kävelysuunta. Samalla olen saanut lukea muiden perheiden ahdingosta, kun taapero potkii, puree, lyö tai raivoaa, ei tottele ja tekee tihutöitä. Normaali kehitysaskel, kaikki sanovat. Ja minä vain mietin "ei meillä vain ole tuollaista". Jossakin vaiheessa aloin ajatella, että OLISIPA meillä tuollaista. Koska se olisi merkki siitä, että on edes jotain iänmukaista kehitystä. No, sitä saa mitä tilaa.. Koska nyt saadaan taistella tämän ihanan kehitysvaiheen kanssa siinä missä muutkin! Ja se on raivostuttavaa, turhauttavaa ja väsyttävää. Mutta se on normaalia. Meidän poikamme on vihdoin päässyt vaiheeseen, joka muilla jo alkaa helpottaa. Puheterapeuttikin sanoi edellisellä käynnillä, että hän näkee paljon hyviä asioita Oskarin kehityksessä. Jopa iänmukaista, mikä on erittäin tärkeää. Ja puhe oli juurikin tuosta oman tahdon ja testaamisen rantautumisesta, vaikka se onkin vasta alussa meillä.

Oskari on muissakin asioissa tullut muita jäljessä, mikä toki voi kieliä selkeästä kehitysviiveestä, mutta tärkeintä on, että kehitystä tapahtuu. Koko ajan pienet aivot ovat liikkeessä ja pääsevät eteenpäin, askel kerrallaan. Joten nyt meillä sitten keräillään hermojen vähäisiä riekaleita, toistetaan ja rauhoitellaan, yritetään antaa enemmän positiivista huomiota, ettei huomiota tarvitse hakea ilkitöiden avulla. Oskarin suurimmat haasteet ovat tällä hetkellä muiden töniminen, läpsiminen, tavaroiden heittely ja yleinen tottelemattomuus. Tietää kyllä oikein hyvin mikä on kiellettyä, ja silti juurikin niitä asioita pitää tehdä. Huomiota se on huonokin huomio. 

Lisäksi kehitystä on alkanut tapahtua puheentuotannon suunnalla, vaikka selkeitä sanoja ei tule vieläkään. Mutta yritystä on enemmän, Oskari puhua pälpättää omaa kieltään ja hakee uusia äänteitä. Tähän asti "puhe" on ollut enemmänkin vain möykkää, ja sekin satunnaista. Nyt ukkeli ei meinaa pysyä hiljaa millään. On oppinut ymmärtämään uusia sanoja, alkanut liikkumaan ja keksimään itse enemmän tekemistä. Lukee lehtiä monta kertaa päivässä ja juttelee itsekseen. Pieniä mutta tärkeitä edistysaskeleita. Meillä on ollut apuna kuvia ja viittomia, mutta niistä vain tabletin Oskari osaa itse viittoa. Ymmärtää kyllä selkeästi enemmän, ei vain oikein motivoidu itse niitä käyttämään. Mutta me jatkamme yritystä, oppihan hän sen tabletinkin viittomaan. Se on vain nyt bannassa puheterapeutin suosituksesta. Siitä seuraa se, että epätoivoinen lapsi yrittää onnessaan viittoa tabua, tai ojentaa tabun kuvaa ja taputtaa käsiään, mutta kun ei sitä tablettia oikein voi antaa.. Vihdoin kommunikoi tahtoaan ihan ymmärrettävästi, eikä sen mukaan voida sitten toimia. Argaga. Joskus pakko luistaa bannista ihan sen vuoksi, että on niin ihanaa ymmärtää omaa lastaan, että tietää mitä tämä haluaa. Ja näyttää tämä hänelle, "kyllä minä ymmärsin, tässä tabu, jonka halusit".  No, lisäksi katsekontaktin määrä on lisääntynyt huimasti. Vaativaa tuijotusta tulee useasti päivässä, etenkin kielletyissä tilanteissa. "Katsothan, äiti, nyt varmasti miten minä heitän tämän kirjan lujaa ja kauas. Ja tämän lautasen. Tai miten yritän töniä pikkuveljen sohvalta alas". Juujuu, hienosti pysyy katsekontakti!

Ongelma "uhmassa" ei niinkään ole itse uhma, ei se, että lapsi osoittaa omaa tahtoaan ja toimii sääntöjen vastaisesti testatessaan rajojaan. Vaan ongelmani on se, etten tiedä miten olisi fiksuinta itse reagoida ja toimia näissä tilanteissa. Se on niin uutta meille. En halua huutaa tai hermostua, viedä jäähylle tai varsinkaan olla fyysinen, mutta mitähän minä sitten tekisin? Mitkä olisivat oikeat ja fiksut sanat ja teot näihin tilanteisiin? Varsinkaan kun yhteistä kieltä ei varsinaisesti vielä ole.

 

 

 

 

 

 

 

 

keskiviikko, 10. toukokuu 2017

Vailla diagnoosia

Meillähän ei ole vielä mitään diagnoosia poikamme puhumattomuudelle ja muulle kehitysviiveelle. Olen itse vertaistuen kautta huomannut suhteellisen varhain, että kaikki ei ole kuten pitäisi. Vertaistuella tarkoitan netin ihmeellisen maailman luomia ryhmiä, joissa ollaan raskaana yhdessä ja sitten seurataan lasten kasvua kilpaa hämmästellen. Esikoiseni raskauden aikaan liityin ihanaan Facebookryhmään, jossa odoteltiin yhdessä syyskuuta ja vauvojen syntymiä. Ryhmästä muodostui minulle todella tärkeä, etenkin ensikertalaisäitinä. Jossakin vaiheessa, viimeistään kun odoteltiin kävelemään oppimista, ryhmän seuraaminen alkoi olla välillä tuskastuttavaa. Ei, ei meillä kävellä vieläkään. Joo, ei vielä. No ei vieläkään. Sillä aikaa muut lapset tuntuivat juoksevan maratoneja ja steppaavan huikeita tanssiesityksiä pienillä jaloillaan. Pikkuhiljaa sain huomata, kuinka moni asia meillä oli vielä kokematta muihin verrattuna. Ei, ei puhu vielä. Ei tanssi, ei laula, ei tee palapelejä, on muutenkin todella hiljainen. Ei ota kontaktia muihin lapsiin, ottaa liian innokkaasti kontaktia muihin lapsiin, ei leiki keittiöleikkejä, ei tyhjennä kaappeja, ei hoivaa nukkea. Ei tee sitä tai tätä. No ei kyllä tuotakaan. Hälytyskellot päässäni pimputtivat minkä kerkesivät, mutta kaikki rauhoittelivat. "Kaikki lapset kehittyvät omaan aikaansa". Juu, niin tekevät. Mutta silti... Voisiko olla kyse jostain muusta? "No ei ole, älä huolehdi! Älä stressaa! Odottelet nyt vain!"

 

Kerhon alkaessa ilmaisin huoliani ja jes, vihdoinkin joku kuunteli. Hoitaja ehdotti, että mitä jos kiertävä varhaiskasvatuksen erityisopettaja kävisi tarkkailemassa poikaamme joku kerta? Ja hän kävi, ja suositteli minua ottamaan puheterapeuttiin yhteyttä, nyt kun tulee kesät ja kaikki, eihän tässä huolta ole, mutta kuitenkin... Ja minä otin yhteyttä samantien. Tämä oli marraskuussa 2016, saimme kaksi aikaa puheterapeutille tammikuulle 2017. "Hän on kyllä kovin nuori, mutta katsotaan nyt kuitenkin niin saat mielenrauhaa". Ensimmäisen käynnin jälkeen puheterapeutti sanoi suoraan, että on kovin huolissaan. "Poikanne tuntuu leikkivän vuotta nuoremman leikkejä, eikä ota katsekontaktia. Laitan kiireellisen lähetteen erikoislääkärille". Omg what, enkö ollutkaan ollut turhaan huolissani? Mutta apua, kiireellinen lähete. Erikoislääkäri? Mitä se tarkoittaa? Toisen käynnin jälkeen en tiennyt sen enempää. Lisää aikoja puheterapiaan emme saaneet. Postissa tuli kirje foniatriselta osastolta, että tutkimusjakso olisi edessä kesäkuussa, puolen vuoden päästä. Tai no, viiden kuukauden. Mutta silti, kiireellisellä lähetteellä odotusaika oli tämä. Mikähän se olisi ihan tavallisella ollut?

 

Eli odotusaika alkoi. Ja laitoin Googlen laulamaan. Liityin Facebookissa dysfasiaa, dyspraksiaa, keskittymishäiriöitä, autismia ja puheviivästymää käsitteleviin ryhmiin, niin suomen- kuin englanninkielisiin. Tutkin autismista kertovia sivustoja yötä myöten, itkin ja tutkin niin, etten lopulta saanut nukuttua tai välillä edes hengitettyä kunnolla: liian moni kohta osui meidän poikaamme. "Äiti, pojalla on autismi, ihan varmasti on. Tein tämän ja tämän testin, katso nyt miten tuokin kuulostaa ihan häneltä. Äiti, en minä pysty tähän, ei musta ole autistin äidiksi. " Voisiko se sittenkin olla ADD? Tai en tiedä, kyllä vaikea dysfasia kuulostaisi ihan yhtä mahdolliselta.. Tai sitten se on se autismi. Ei sentään, ei meidän ukkeli ole autisti, ei varmasti. Tai ehkä onkin. Autismin kirjo on niin laaja. Lainasin kirjastosta kirjoja, liityin Leijonaemot ry:hyn, tein maksullisia autismitestejä netissä, katsoin YouTubesta videoita autistisista taaperoista, kyselin eri ryhmissä kokemuksia ja vertailin omaan poikaani, mietin ja selvitin ja googletin niin, että meinasin räjähtää. Lopulta soitin itkuisena neuvolaan, että auttakaa. Minun täytyy varmaan puhua jollekin tästä ahdistuksesta, tai en jaksa enempää. En jaksa vain odottaa. 

 

Terkkarimme kuulosti kauhistuneelta. "Ettekö tosiaan ole saaneet muita aikoja puheterapeutille tässä kesäkuuta odotellessa?" Emme ole. Hän järjesti meille uuden puheterapeutin, joka oli ihan yhtä ihmeissään. "Tämä odotusaika olisi pitänyt hyödyntää täysin, tälle ajalle olisi mahtunut monta mahdollisesti tilannetta edistävää puheterapiakäyntiä!" Sovimme terkkarin kanssa, että oikeastaan en tarvitse puheapua, vaan toimintaa. Jotain työkaluja edistää tai parantaa poikamme tilannetta tässä odotellessa, konkreettisia neuvoja ja apua. Nyt olemme käyneet taas kahdesti puheterapeutilla, kolmas kerta on huomenna. On ihanaa, että jotain tehdään tässä odotellessa, jotain tapahtuu. Eikä vain olla ja odoteta. Olen vähentänyt googlettelua, mutta selailen ryhmiä aina välillä, puran ahdistustani. Anelen hiljaa mielessäni, että antakaa minulle toivoa. Koska välillä minusta tuntuu, että en selviä tästä. Että ei minusta ole tähän.

 

Kesäkuuhun tuntuu vieläkin olevan ikuisuus. 

keskiviikko, 10. toukokuu 2017

Miltä se tuntuu?

Törmäsin eräässä Facebookin vertaistukiryhmässä kysymykseen, että miltä se tuntuu kun lapsi ei puhu? Piti ihan pysähtyä miettimään vastausta, sillä varsinkin tällä hetkellä tunteet ovat yhtä solmua ja vuoristorataa. Mutta kai päällimmäiset tunteet minulla ovat turhautuneisuus, suru, pelko ja katkeruus. En haluaisi olla katkera ihminen, mutta minkäpä sitä tunteilleen voi. Toivon mukaan se katkeruus vielä laantuu ajan myötä, enkä jää siihen tunteeseen vellomaan ja myrkyttämään itseäni ja perhettäni.

 

Ennen äidiksi tulemista ei voi oikeasti tietää mitä äitiys on. Minulla ei ainakaan ollut aavistustakaan. Paljon kuulee sitä, miten rakkautta omaan lapseen ei voi edes kuvailla, koska mitkään sanat ei siihen riitä, se on niin suurta ja kaunista rakkautta. Ja onhan se. Tuo pieni ihmisen alku, joka on puoliksi minun geeneistäni, tulee ja pakahduttaa koko sydämen. Itkee, vaatii, tarvitsee, ja minä annan ja annan ja annan. Koska se on minun lapseni, minun oma pieni rakkaani, jonka eteen teen mitä vain.

 

Mutta eniten äitiydessä yllätti syyllisyys. Se kalvava, valtava hirviö, joka istuu olkapäällä ja välillä rintakehän päällä, valmiina painamaan ja salpaamaan hengityksen. Se epäilee ja tarkkailee kaikkea mitä teen tai jätän tekemättä ja huutaa kuin palosireeni 80 % ajasta. Osa siitä syyllisyydestä tulee ulkopuolisilta, mutta suurin osa minun sisältäni. Ja se pelko, järkyttävä sydäntä repivä pelko, joka kohdistuu omien jälkeläisteni hyvinvointiin. On niin kädetön olo, kun ei voi suojella ihan kaikelta pahalta. Ja sitä pahaa tässä maailmassa riittää. Me ihmiset ollaan toisillemme niin kauheita. Ja minä olen uhriksi tänne synnyttänyt pieniä viattomia ihmistaimia, jotka ovat niin haavoittuvaisia kaiken edessä. Voin estää iskun tai pari, ehkä kokonaisen sarjan, mutta aina joku lyönti pääsee läpi tai ohi tai muuten yllättämään. 

 

Katsoin vuonna 2014 pientä vauvaani synnärillä mieli ajatuksia täynnä, ihastelin niitä suloisia kasvoja, joiden näkemistä olin odottanut kuin hullu puuroa jo kuukausitolkulla. Siinä oli minun oma pieni ihmeeni, maailman kaunein vauva. Kuvittelin jo vuosia eteenpäin, miten poikani alkaisi harrastaa ja saada kavereita, keksisi mistä tykkää ja mihin ei suostu, olisiko hän urheilija vai äitinsä kaltainen sohvaperuna. Mitä lempinimiä keksisimme, millainen ääni hänellä olisi, millainen ensimmäinen tyttöystävänsä olisi, milloin hän tekisi minusta mummon. Ammattia en miettinyt, koska sillä ei koskaan ollut väliä. Hän olisi varmasti hyvä siinä, mitä ikinä haluaakaan tehdä. 

 

Vauvan kehityksen seuraaminen on niin valtavan rikastuttavaa, hämmästyttävää ja tuo iloa enemmän kuin mikään muu kokemani asia. Pienet hymyt, äänet, voi nyt se löysi varpaansa, mitä ihania ilmeitä! Pyöreä, pehmeä, pullea pieni mies, jolla on millin sänki päässä ja maailman täydellisimmät makkarat ranteissa. Lähde vain ryömimään, noin, reippaasti, miten ihanaa! Lähtihän se lopulta, tarpeeksi kun odotimme niin jaksoi kokeilla konttaamistakin, ja olikin siinä pian mestari. Kävellä ei halunnut, ei uskaltanut, ei hallinnut kroppaansa. Ja me odotimme. Odotimme sanoja, edes tavuja. Odotimme. Se on niin hiljainen, sanoin monta kertaa. Meidän hiljainen vauva. Hymyjä kyllä riitti, ääntä ei vain tullut. Eikä niitä askeleita. Kunnes lopulta tuli, vauva jaksoi lähteä haparoivin askelin liikkeelle, yhä vain enemmän. Puhe jäi. 

 

Saan edelleen lukea lähes päivittäin miten muiden lapset kehittyvät. "Joko teidän lapset tunnistaa värejä?" Ei. "Joko teillä matkitaan eläimiä?" Ei. "Joko kiinnostaa nuket?" Ei. "Voi nyt sanotaan jo isi ja äiti ja kissa!" Meillä ei. Ei, ei, ei. Ei meillä vain, juu ei vielä, ei meillä ole tuollaista. Joku tässä mättää, miksi me jäädään koko ajan jostain paitsi? Miksi muut saavat iloita lapsensa kehityksestä ja hauskoista sanoista, suloisista tarinoista ja ovelista letkautuksista? Miksi muiden lapset luovat kaverisuhteita ja meidän poikaamme vain pelätään tai vieroksutaan? Minäkin haluan nauttia noista arjen tavallisista pienistäkin iloista, joiden puuttuminen tuntuu niin suurelta vääryydeltä. 

 

Eihän meidän poikamme tulevaisuus ole mitenkään menetetty, ihan kaikki on vielä mahdollista. Kyse onkin vain omista peloistani, huolenaiheistani, jossittelusta. Kun ei tiedä vielä tarpeeksi, ei osaa nähdä kaikkia mahdollisuuksia. Minua pelottaa ihan hurjasti. Pelkään, ettei poikamme saa kavereita. Ettei hän koskaan puhu tai puhu ymmärrettävästi. Ettei hän ymmärrä niin hyvin kuin olisi tarpeen. Että hän asuu aina meidän luonamme. Etten voi suojella häntä kiusaamiselta ja surulta. Ne ovat vain minun pelkojani, mutta vahvoja tunteita. Tunteita, joita en voi säädellä niin paljon kuin haluaisin. Eikä kyse ole siitä, että pitäisin tilannettamme toivottomana. Käyn vain valtavaa prosessia mielessäni läpi, johon sisältyy suuri määrä erilaisia tunteita ja ajatuksia. Nyt kun osaamme jotain diagnoosia odottaa, tulee mietittyä vaikka mitä. 

 

Kun lapsi ei vieläkään puhu, se tuntuu turhauttavalta. Se tuntuu väsyttävältä ja kärsimättömältä. Epätietoisuus tuntuu tuskalliselta ja ahdistavalta, ja välillä olo on yhtä kysymysmerkkiä. Miksi? Miksi me? Mitä teimme väärin? Mistä tämä johtuu? Olisimmeko voineet tehdä jotain toisin? Onko se meidän huonojen geeniemme syytä? Miten saisimme hänet puhumaan? Mitä voimme tehdä? Välillä se tuntuu ihan fyysiseltä kivulta, välillä on vaikeaa hengittää. Huolestuttaa niin, etten pysty nukkumaan.

 

Mutta sitten taas toisaalta, pieninkin edistysaskel tuntuu valtavan suurelta riemuvoitolta. Kun lapsi vilkuttaa takaisin ja melkein sanoo "hei hei" tai ainakin sinnepäin, meinaan haljeta ylpeydestä. Kun lapsi tuntuu hakevan sanan ensimmäistä tavua määrätietoisesti tai yrittää toistaa jotain kuulemaansa sanaa, itketään ilosta kaupan käytävällä. Kun lapsi lukee itsekseen lehtiä ja alkaa puhumaan omaa kieltänsä, jota ei tähän asti ole ollut, ei voi kuin tuijottaa silmät suurena ja maailman levein hymy kasvoilla. 


Se, että lapsi ei puhu, tuntuu tosi paljon. Ehkä liikaa ajasta menee asian murehtimiseen, kun kuitenkin meillä on kaikki periaatteessa ihan hyvin. Poika on iloinen ja onnellinen, yhteistyöhaluinen ja läheisyydenkipeä. Helppo, jos niin voi sanoa. Häntä ei itseään juuri turhauta puuttuva kieli tai ymmärrys, ja se on tärkeintä. Että hänellä on hyvä olla. 

keskiviikko, 10. toukokuu 2017

Mistä on kyse?

Rakasta minua nyt. Tuo tarkkaan harkittu blogin nimi, johon päädyin kovan pähkäilyn jälkeen. Kaikki söpöt ja tilanteeseen sopivat nimet oli jo vallattu, mikä ärsytti suunnattomasti. Pohdin ihania tarinoita nimien takana, haaveilin kuinka kertoisin romanttisesti nimen synnystä, avaisin kauniin mieleni maisemaa muka huomaamattomasti siinä samalla. Lopulta blogin nimi tuli kuitenkin tilanteesta, ihan arkielämän itkuisesta tilanteesta, jossa sydämeni meinasi samaan aikaan särkyä ja pakahtua. 

 

Poikani, tuo ihana pellavapäinen esikoispoikani, on erityislapsi. Erityislapsi taas on termi, jolle aikanaan tuhahtelin ja nostelin kulmiani, ajattelin, miten nykyään joka toinen lapsi tuntuu olevan erityislapsi, ja kuinka kaikki erityislasten vanhemmat oikein tuputtavat tätä tietoa muille ja laittavat milloin mitäkin sen syyksi. Tämä oli ennen kuin jouduin itse kohtaamaan tuon määritelmän omassa elämässäni, oman lapseni kanssa. 

 

Poikamme ei puhu vielä 2v 8kk iässä, eikä ymmärrä yhtä paljon kuin muut ikäisensä. Hän ei osaa toimia toisten lasten kanssa, eikä osaa leikkiä mielikuvitusleikkejä. Hän tykkää autoista, yllättävistä äänistä ja sylistä. Hän innostuu toisista lapsista, mutta menee liian lähelle, liian äänekkäästi, liian fyysisesti ja liian innokkaasti. Hän hämmentyy kun kielletään, irrotetaan, ehkä jopa torutaan. Joskus  taas häntä ei kiinnosta toiset lapset ollenkaan. Poikamme on aloittanut kerhossa 9/2016, jotta "oppisi sosiaalisemmaksi". Kerho on kaksi kertaa viikossa ja kestää kerrallaan kolme tuntia. Olemme pitäneet häntä siellä yleensä vain kerran viikossa ja 1,5 h, koska hän tuntuu väsyvän herkemmin. Päiväkodissa hän ei ole ollut vielä ollenkaan, vaan rakkaan mummon kanssa kotihoidossa.

 

Kerhossa hankalaa on juurikin toisten lasten kanssa touhuaminen, koska yhteistä kieltä ei ole. Toiset lapset joko vieroksuvat tai pelkäävät poikaamme, vaikkei tämä tarkoita mitään pahaa. Kukapa kaksivuotias nyt pahaa tarkoittaisikaan, mutta ehkä ymmärrätte pointin. Hoitajilla on vaikeuksia vahtia häntä muiden lasten kanssa tai saada hänet pysymään paikoillaan. Viime kerralla oli pitänyt torua, kun poikamme oli kaatanut toisen lapsen kumoon innostuessaan liikaa. Toruista seurasi itku ja väsynyt lapsi.

 

Poikamme on alkanut viime viikkoina itkemään aina kun vaunut tai auto kääntyy kerhoon vievälle tielle, vaikka olisi kuinka iloinen sitä ennen. Itku ja huuto jatkuu siihen asti, kun hänet on kannettu kerhoon ja päästetty leikkimään autoilla. Päivä on yleensä mennyt tämän jälkeen ihan hyvin, mutta poika on kyllä aina niin onnessaan kun hänet haetaan. "Jes, nyt äkkiä kotiin täältä!" Viimeksi hän oli vaisumpi, tarttui minua kädestä kun tulin hakemaan. Ilman sanoja hän viestitti minulle, että vie äiti minut kotiin, minä haluan vain kotiin. Ja minä vein. Kannoin itkuisen lapsen autolle ja autolta sisälle, missä hän odotti kun riisuin kenkäni ja takkini, ja halusi sen jälkeen heti takaisin syliin. Menimme sohvalle sylikkäin, ja halasin pientä poikaani lujasti.

 

Hän oli niin väsynyt, uupunut ihan. "Tänään on ollut levoton päivä, pitänyt paljon kieltää ja toruakin. Kaatoi toisen lapsen kumoon, ja itkuhan siitä tuli. Veimme hänet saliin kuuntelemaan päiväkotilasten kevätjuhlan harjoittelua, siitä hän piti. Istui jopa paikoillaan ja kuunteli." Ymmärrän kumoon kaatuneen lapsen itkun, itkisin itsekin jos minut väkivalloin törkittäisiin kumoon. Mutta poikamme ei ymmärrä. Hän ei ymmärrä miksi koko ajan kielletään koskemasta, miksi torutaan, miksi siirretään pois. Hän hämmentyy jatkuvista kielloista, estelyistä, torumisesta. Kun siinä olin poikani kanssa sylikkäin, silitin ja haistelin tuota ihanaa pehmeän tukan peittämää päätä, en tarvinnut sanoja kuullakseni, että poikani oli väsynyt. Väsynyt toimimaan koko ajan "väärin", vastoin vaadittuja normeja. Väsynyt ottamaan kontaktia kun yritykset lähes poikkeuksetta torpataan, väsynyt kun ei hallitse tilannetta, jossa hänellä ei ole muiden kanssa yhteistä kieltä. Väsynyt olemaan hämmentynyt ja ymmärtämättä lauseita, joita hänelle toistellaan. Siinä halatessani, ja ihan vähän itkiessäni, tunsin, kuinka poikani hiljalleen rentoutui. "Saanhan minä tässä olla minä, rakastathan sinä minua äiti? Rakasta minua nyt, tällaisena kun olen. Minä haluan vain olla".

 

Kerhoa olisi vielä kuusi kertaa tälle keväälle, mutta meidän ukkelimme taitaa jäädä kotiin. Säästymme kaikki edes pieneltä määrältä ylimääräistä stressiä.