Ennen äidiksi tulemista ei voi oikeasti tietää mitä äitiys on. Minulla ei ainakaan ollut aavistustakaan. Paljon kuulee sitä, miten rakkautta omaan lapseen ei voi edes kuvailla, koska mitkään sanat ei siihen riitä, se on niin suurta ja kaunista rakkautta. Ja onhan se. Tuo pieni ihmisen alku, joka on puoliksi minun geeneistäni, tulee ja pakahduttaa koko sydämen. Itkee, vaatii, tarvitsee, ja minä annan ja annan ja annan. Koska se on minun lapseni, minun oma pieni rakkaani, jonka eteen teen mitä vain.

Mutta eniten äitiydessä yllätti syyllisyys. Se kalvava, valtava hirviö, joka istuu olkapäällä ja välillä rintakehän päällä, valmiina painamaan ja salpaamaan hengityksen. Se epäilee ja tarkkailee kaikkea mitä teen tai jätän tekemättä ja huutaa kuin palosireeni 80 % ajasta. Osa siitä syyllisyydestä tulee ulkopuolisilta, mutta suurin osa minun sisältäni. Ja se pelko, järkyttävä sydäntä repivä pelko, joka kohdistuu omien jälkeläisteni hyvinvointiin. On niin kädetön olo, kun ei voi suojella ihan kaikelta pahalta. Ja sitä pahaa tässä maailmassa riittää. Me ihmiset ollaan toisillemme niin kauheita. Ja minä olen uhriksi tänne synnyttänyt pieniä viattomia ihmistaimia, jotka ovat niin haavoittuvaisia kaiken edessä. Voin estää iskun tai pari, ehkä kokonaisen sarjan, mutta aina joku lyönti pääsee läpi tai ohi tai muuten yllättämään. 

Katsoin vuonna 2014 pientä vauvaani synnärillä mieli ajatuksia täynnä, ihastelin niitä suloisia kasvoja, joiden näkemistä olin odottanut kuin hullu puuroa jo kuukausitolkulla. Siinä oli minun oma pieni ihmeeni, maailman kaunein vauva. Kuvittelin jo vuosia eteenpäin, miten poikani alkaisi harrastaa ja saada kavereita, keksisi mistä tykkää ja mihin ei suostu, olisiko hän urheilija vai äitinsä kaltainen sohvaperuna. Mitä lempinimiä keksisimme, millainen ääni hänellä olisi, millainen ensimmäinen tyttöystävänsä olisi, milloin hän tekisi minusta mummon. Ammattia en miettinyt, koska sillä ei koskaan ollut väliä. Hän olisi varmasti hyvä siinä, mitä ikinä haluaakaan tehdä. 

Vauvan kehityksen seuraaminen on niin valtavan rikastuttavaa, hämmästyttävää ja tuo iloa enemmän kuin mikään muu kokemani asia. Pienet hymyt, äänet, voi nyt se löysi varpaansa, mitä ihania ilmeitä! Pyöreä, pehmeä, pullea pieni mies, jolla on millin sänki päässä ja maailman täydellisimmät makkarat ranteissa. Lähde vain ryömimään, noin, reippaasti, miten ihanaa! Lähtihän se lopulta, tarpeeksi kun odotimme niin jaksoi kokeilla konttaamistakin, ja olikin siinä pian mestari. Kävellä ei halunnut, ei uskaltanut, ei hallinnut kroppaansa. Ja me odotimme. Odotimme sanoja, edes tavuja. Odotimme. Se on niin hiljainen, sanoin monta kertaa. Meidän hiljainen vauva. Hymyjä kyllä riitti, ääntä ei vain tullut. Eikä niitä askeleita. Kunnes lopulta tuli, vauva jaksoi lähteä haparoivin askelin liikkeelle, yhä vain enemmän. Puhe jäi. 

Saan edelleen lukea lähes päivittäin miten muiden lapset kehittyvät. "Joko teidän lapset tunnistaa värejä?" Ei. "Joko teillä matkitaan eläimiä?" Ei. "Joko kiinnostaa nuket?" Ei. "Voi nyt sanotaan jo isi ja äiti ja kissa!" Meillä ei. Ei, ei, ei. Ei meillä vain, juu ei vielä, ei meillä ole tuollaista. Joku tässä mättää, miksi me jäädään koko ajan jostain paitsi? Miksi muut saavat iloita lapsensa kehityksestä ja hauskoista sanoista, suloisista tarinoista ja ovelista letkautuksista? Miksi muiden lapset luovat kaverisuhteita ja meidän poikaamme vain pelätään tai vieroksutaan? Minäkin haluan nauttia noista arjen tavallisista pienistäkin iloista, joiden puuttuminen tuntuu niin suurelta vääryydeltä. 

Eihän meidän poikamme tulevaisuus ole mitenkään menetetty, ihan kaikki on vielä mahdollista. Kyse onkin vain omista peloistani, huolenaiheistani, jossittelusta. Kun ei tiedä vielä tarpeeksi, ei osaa nähdä kaikkia mahdollisuuksia. Minua pelottaa ihan hurjasti. Pelkään, ettei poikamme saa kavereita. Ettei hän koskaan puhu tai puhu ymmärrettävästi. Ettei hän ymmärrä niin hyvin kuin olisi tarpeen. Että hän asuu aina meidän luonamme. Etten voi suojella häntä kiusaamiselta ja surulta. Ne ovat vain minun pelkojani, mutta vahvoja tunteita. Tunteita, joita en voi säädellä niin paljon kuin haluaisin. Eikä kyse ole siitä, että pitäisin tilannettamme toivottomana. Käyn vain valtavaa prosessia mielessäni läpi, johon sisältyy suuri määrä erilaisia tunteita ja ajatuksia. Nyt kun osaamme jotain diagnoosia odottaa, tulee mietittyä vaikka mitä. 

Kun lapsi ei vieläkään puhu, se tuntuu turhauttavalta. Se tuntuu väsyttävältä ja kärsimättömältä. Epätietoisuus tuntuu tuskalliselta ja ahdistavalta, ja välillä olo on yhtä kysymysmerkkiä. Miksi? Miksi me? Mitä teimme väärin? Mistä tämä johtuu? Olisimmeko voineet tehdä jotain toisin? Onko se meidän huonojen geeniemme syytä? Miten saisimme hänet puhumaan? Mitä voimme tehdä? Välillä se tuntuu ihan fyysiseltä kivulta, välillä on vaikeaa hengittää. Huolestuttaa niin, etten pysty nukkumaan.

Mutta sitten taas toisaalta, pieninkin edistysaskel tuntuu valtavan suurelta riemuvoitolta. Kun lapsi vilkuttaa takaisin ja melkein sanoo "hei hei" tai ainakin sinnepäin, meinaan haljeta ylpeydestä. Kun lapsi tuntuu hakevan sanan ensimmäistä tavua määrätietoisesti tai yrittää toistaa jotain kuulemaansa sanaa, itketään ilosta kaupan käytävällä. Kun lapsi lukee itsekseen lehtiä ja alkaa puhumaan omaa kieltänsä, jota ei tähän asti ole ollut, ei voi kuin tuijottaa silmät suurena ja maailman levein hymy kasvoilla. 

Se, että lapsi ei puhu, tuntuu tosi paljon. Ehkä liikaa ajasta menee asian murehtimiseen, kun kuitenkin meillä on kaikki periaatteessa ihan hyvin. Poika on iloinen ja onnellinen, yhteistyöhaluinen ja läheisyydenkipeä. Helppo, jos niin voi sanoa. Häntä ei itseään juuri turhauta puuttuva kieli tai ymmärrys, ja se on tärkeintä. Että hänellä on hyvä olla.