Rakasta minua nyt. Tuo tarkkaan harkittu blogin nimi, johon päädyin kovan pähkäilyn jälkeen. Kaikki söpöt ja tilanteeseen sopivat nimet oli jo vallattu, mikä ärsytti suunnattomasti. Pohdin ihania tarinoita nimien takana, haaveilin kuinka kertoisin romanttisesti nimen synnystä, avaisin kauniin mieleni maisemaa muka huomaamattomasti siinä samalla. Lopulta blogin nimi tuli kuitenkin tilanteesta, ihan arkielämän itkuisesta tilanteesta, jossa sydämeni meinasi samaan aikaan särkyä ja pakahtua. 

Poikani, tuo ihana pellavapäinen esikoispoikani, on erityislapsi. Erityislapsi taas on termi, jolle aikanaan tuhahtelin ja nostelin kulmiani, ajattelin, miten nykyään joka toinen lapsi tuntuu olevan erityislapsi, ja kuinka kaikki erityislasten vanhemmat oikein tuputtavat tätä tietoa muille ja laittavat milloin mitäkin sen syyksi. Tämä oli ennen kuin jouduin itse kohtaamaan tuon määritelmän omassa elämässäni, oman lapseni kanssa. 

Poikamme ei puhu vielä 2v 8kk iässä, eikä ymmärrä yhtä paljon kuin muut ikäisensä. Hän ei osaa toimia toisten lasten kanssa, eikä osaa leikkiä mielikuvitusleikkejä. Hän tykkää autoista, yllättävistä äänistä ja sylistä. Hän innostuu toisista lapsista, mutta menee liian lähelle, liian äänekkäästi, liian fyysisesti ja liian innokkaasti. Hän hämmentyy kun kielletään, irrotetaan, ehkä jopa torutaan. Joskus  taas häntä ei kiinnosta toiset lapset ollenkaan. Poikamme on aloittanut kerhossa 9/2016, jotta "oppisi sosiaalisemmaksi". Kerho on kaksi kertaa viikossa ja kestää kerrallaan kolme tuntia. Olemme pitäneet häntä siellä yleensä vain kerran viikossa ja 1,5 h, koska hän tuntuu väsyvän herkemmin. Päiväkodissa hän ei ole ollut vielä ollenkaan, vaan rakkaan mummon kanssa kotihoidossa.

Kerhossa hankalaa on juurikin toisten lasten kanssa touhuaminen, koska yhteistä kieltä ei ole. Toiset lapset joko vieroksuvat tai pelkäävät poikaamme, vaikkei tämä tarkoita mitään pahaa. Kukapa kaksivuotias nyt pahaa tarkoittaisikaan, mutta ehkä ymmärrätte pointin. Hoitajilla on vaikeuksia vahtia häntä muiden lasten kanssa tai saada hänet pysymään paikoillaan. Viime kerralla oli pitänyt torua, kun poikamme oli kaatanut toisen lapsen kumoon innostuessaan liikaa. Toruista seurasi itku ja väsynyt lapsi.

Poikamme on alkanut viime viikkoina itkemään aina kun vaunut tai auto kääntyy kerhoon vievälle tielle, vaikka olisi kuinka iloinen sitä ennen. Itku ja huuto jatkuu siihen asti, kun hänet on kannettu kerhoon ja päästetty leikkimään autoilla. Päivä on yleensä mennyt tämän jälkeen ihan hyvin, mutta poika on kyllä aina niin onnessaan kun hänet haetaan. "Jes, nyt äkkiä kotiin täältä!" Viimeksi hän oli vaisumpi, tarttui minua kädestä kun tulin hakemaan. Ilman sanoja hän viestitti minulle, että vie äiti minut kotiin, minä haluan vain kotiin. Ja minä vein. Kannoin itkuisen lapsen autolle ja autolta sisälle, missä hän odotti kun riisuin kenkäni ja takkini, ja halusi sen jälkeen heti takaisin syliin. Menimme sohvalle sylikkäin, ja halasin pientä poikaani lujasti.

Hän oli niin väsynyt, uupunut ihan. "Tänään on ollut levoton päivä, pitänyt paljon kieltää ja toruakin. Kaatoi toisen lapsen kumoon, ja itkuhan siitä tuli. Veimme hänet saliin kuuntelemaan päiväkotilasten kevätjuhlan harjoittelua, siitä hän piti. Istui jopa paikoillaan ja kuunteli." Ymmärrän kumoon kaatuneen lapsen itkun, itkisin itsekin jos minut väkivalloin törkittäisiin kumoon. Mutta poikamme ei ymmärrä. Hän ei ymmärrä miksi koko ajan kielletään koskemasta, miksi torutaan, miksi siirretään pois. Hän hämmentyy jatkuvista kielloista, estelyistä, torumisesta. Kun siinä olin poikani kanssa sylikkäin, silitin ja haistelin tuota ihanaa pehmeän tukan peittämää päätä, en tarvinnut sanoja kuullakseni, että poikani oli väsynyt. Väsynyt toimimaan koko ajan "väärin", vastoin vaadittuja normeja. Väsynyt ottamaan kontaktia kun yritykset lähes poikkeuksetta torpataan, väsynyt kun ei hallitse tilannetta, jossa hänellä ei ole muiden kanssa yhteistä kieltä. Väsynyt olemaan hämmentynyt ja ymmärtämättä lauseita, joita hänelle toistellaan. Siinä halatessani, ja ihan vähän itkiessäni, tunsin, kuinka poikani hiljalleen rentoutui. "Saanhan minä tässä olla minä, rakastathan sinä minua äiti? Rakasta minua nyt, tällaisena kun olen. Minä haluan vain olla".

Kerhoa olisi vielä kuusi kertaa tälle keväälle, mutta meidän ukkelimme taitaa jäädä kotiin. Säästymme kaikki edes pieneltä määrältä ylimääräistä stressiä.