No niin, nyt olen ehkä saanut pahimpia tunnepurkauksia ulos edellisten kirjoitusten myötä, joten on helpompi jo hengittää. Ei tästä suinkaan ole tarkoitus tulla mikään negatiivinen vuodatusblogi, vaikka varmasti niitäkin hetkiä vielä tulee. En ole itse luonteeltani kovin angstinen ihminen, joskus ehkä hieman liian pessimistinen ja kriiseilen helposti, mutta kauaa en jaksa olla allapäin. Nyt on vain ollut valtavasti väsymystä ilmassa, eikä ihan heti näytä helpottavan, niin on ollut tekstitkin vähän matalalentoisempia. Siltikin, tanssitaan meilläkin välillä ruusuilla, eikä vain kirvelevien nokkosten päällä. Meille on nimittäin rantautunut uhma. 

Uhma on sinällään vanhempien kauhu, ja joidenkin mielestä epäreilu nimitys pienten lasten normaalille ja suotuisallekin kehityskaudelle, mutta minulle se on eräänlainen helpotus. Tähän asti meidän ukkelimme, sanotaan nyt vaikka Oskari, on ollut erittäin säyseä ja yhteistyöhaluinen pieni mies. Tekee kuten pyydetään, joskus ehkä isommalla vänkäyksellä, mutta tekee kuitenkin. Suurimmat itkut ovat tulleet ulkona, kun ollaan yritetty määrätä kävelysuunta. Samalla olen saanut lukea muiden perheiden ahdingosta, kun taapero potkii, puree, lyö tai raivoaa, ei tottele ja tekee tihutöitä. Normaali kehitysaskel, kaikki sanovat. Ja minä vain mietin "ei meillä vain ole tuollaista". Jossakin vaiheessa aloin ajatella, että OLISIPA meillä tuollaista. Koska se olisi merkki siitä, että on edes jotain iänmukaista kehitystä. No, sitä saa mitä tilaa.. Koska nyt saadaan taistella tämän ihanan kehitysvaiheen kanssa siinä missä muutkin! Ja se on raivostuttavaa, turhauttavaa ja väsyttävää. Mutta se on normaalia. Meidän poikamme on vihdoin päässyt vaiheeseen, joka muilla jo alkaa helpottaa. Puheterapeuttikin sanoi edellisellä käynnillä, että hän näkee paljon hyviä asioita Oskarin kehityksessä. Jopa iänmukaista, mikä on erittäin tärkeää. Ja puhe oli juurikin tuosta oman tahdon ja testaamisen rantautumisesta, vaikka se onkin vasta alussa meillä.

Oskari on muissakin asioissa tullut muita jäljessä, mikä toki voi kieliä selkeästä kehitysviiveestä, mutta tärkeintä on, että kehitystä tapahtuu. Koko ajan pienet aivot ovat liikkeessä ja pääsevät eteenpäin, askel kerrallaan. Joten nyt meillä sitten keräillään hermojen vähäisiä riekaleita, toistetaan ja rauhoitellaan, yritetään antaa enemmän positiivista huomiota, ettei huomiota tarvitse hakea ilkitöiden avulla. Oskarin suurimmat haasteet ovat tällä hetkellä muiden töniminen, läpsiminen, tavaroiden heittely ja yleinen tottelemattomuus. Tietää kyllä oikein hyvin mikä on kiellettyä, ja silti juurikin niitä asioita pitää tehdä. Huomiota se on huonokin huomio. 

Lisäksi kehitystä on alkanut tapahtua puheentuotannon suunnalla, vaikka selkeitä sanoja ei tule vieläkään. Mutta yritystä on enemmän, Oskari puhua pälpättää omaa kieltään ja hakee uusia äänteitä. Tähän asti "puhe" on ollut enemmänkin vain möykkää, ja sekin satunnaista. Nyt ukkeli ei meinaa pysyä hiljaa millään. On oppinut ymmärtämään uusia sanoja, alkanut liikkumaan ja keksimään itse enemmän tekemistä. Lukee lehtiä monta kertaa päivässä ja juttelee itsekseen. Pieniä mutta tärkeitä edistysaskeleita. Meillä on ollut apuna kuvia ja viittomia, mutta niistä vain tabletin Oskari osaa itse viittoa. Ymmärtää kyllä selkeästi enemmän, ei vain oikein motivoidu itse niitä käyttämään. Mutta me jatkamme yritystä, oppihan hän sen tabletinkin viittomaan. Se on vain nyt bannassa puheterapeutin suosituksesta. Siitä seuraa se, että epätoivoinen lapsi yrittää onnessaan viittoa tabua, tai ojentaa tabun kuvaa ja taputtaa käsiään, mutta kun ei sitä tablettia oikein voi antaa.. Vihdoin kommunikoi tahtoaan ihan ymmärrettävästi, eikä sen mukaan voida sitten toimia. Argaga. Joskus pakko luistaa bannista ihan sen vuoksi, että on niin ihanaa ymmärtää omaa lastaan, että tietää mitä tämä haluaa. Ja näyttää tämä hänelle, "kyllä minä ymmärsin, tässä tabu, jonka halusit".  No, lisäksi katsekontaktin määrä on lisääntynyt huimasti. Vaativaa tuijotusta tulee useasti päivässä, etenkin kielletyissä tilanteissa. "Katsothan, äiti, nyt varmasti miten minä heitän tämän kirjan lujaa ja kauas. Ja tämän lautasen. Tai miten yritän töniä pikkuveljen sohvalta alas". Juujuu, hienosti pysyy katsekontakti!

Ongelma "uhmassa" ei niinkään ole itse uhma, ei se, että lapsi osoittaa omaa tahtoaan ja toimii sääntöjen vastaisesti testatessaan rajojaan. Vaan ongelmani on se, etten tiedä miten olisi fiksuinta itse reagoida ja toimia näissä tilanteissa. Se on niin uutta meille. En halua huutaa tai hermostua, viedä jäähylle tai varsinkaan olla fyysinen, mutta mitähän minä sitten tekisin? Mitkä olisivat oikeat ja fiksut sanat ja teot näihin tilanteisiin? Varsinkaan kun yhteistä kieltä ei varsinaisesti vielä ole.