Meillähän ei ole vielä mitään diagnoosia poikamme puhumattomuudelle ja muulle kehitysviiveelle. Olen itse vertaistuen kautta huomannut suhteellisen varhain, että kaikki ei ole kuten pitäisi. Vertaistuella tarkoitan netin ihmeellisen maailman luomia ryhmiä, joissa ollaan raskaana yhdessä ja sitten seurataan lasten kasvua kilpaa hämmästellen. Esikoiseni raskauden aikaan liityin ihanaan Facebookryhmään, jossa odoteltiin yhdessä syyskuuta ja vauvojen syntymiä. Ryhmästä muodostui minulle todella tärkeä, etenkin ensikertalaisäitinä. Jossakin vaiheessa, viimeistään kun odoteltiin kävelemään oppimista, ryhmän seuraaminen alkoi olla välillä tuskastuttavaa. Ei, ei meillä kävellä vieläkään. Joo, ei vielä. No ei vieläkään. Sillä aikaa muut lapset tuntuivat juoksevan maratoneja ja steppaavan huikeita tanssiesityksiä pienillä jaloillaan. Pikkuhiljaa sain huomata, kuinka moni asia meillä oli vielä kokematta muihin verrattuna. Ei, ei puhu vielä. Ei tanssi, ei laula, ei tee palapelejä, on muutenkin todella hiljainen. Ei ota kontaktia muihin lapsiin, ottaa liian innokkaasti kontaktia muihin lapsiin, ei leiki keittiöleikkejä, ei tyhjennä kaappeja, ei hoivaa nukkea. Ei tee sitä tai tätä. No ei kyllä tuotakaan. Hälytyskellot päässäni pimputtivat minkä kerkesivät, mutta kaikki rauhoittelivat. "Kaikki lapset kehittyvät omaan aikaansa". Juu, niin tekevät. Mutta silti... Voisiko olla kyse jostain muusta? "No ei ole, älä huolehdi! Älä stressaa! Odottelet nyt vain!"

 

Kerhon alkaessa ilmaisin huoliani ja jes, vihdoinkin joku kuunteli. Hoitaja ehdotti, että mitä jos kiertävä varhaiskasvatuksen erityisopettaja kävisi tarkkailemassa poikaamme joku kerta? Ja hän kävi, ja suositteli minua ottamaan puheterapeuttiin yhteyttä, nyt kun tulee kesät ja kaikki, eihän tässä huolta ole, mutta kuitenkin... Ja minä otin yhteyttä samantien. Tämä oli marraskuussa 2016, saimme kaksi aikaa puheterapeutille tammikuulle 2017. "Hän on kyllä kovin nuori, mutta katsotaan nyt kuitenkin niin saat mielenrauhaa". Ensimmäisen käynnin jälkeen puheterapeutti sanoi suoraan, että on kovin huolissaan. "Poikanne tuntuu leikkivän vuotta nuoremman leikkejä, eikä ota katsekontaktia. Laitan kiireellisen lähetteen erikoislääkärille". Omg what, enkö ollutkaan ollut turhaan huolissani? Mutta apua, kiireellinen lähete. Erikoislääkäri? Mitä se tarkoittaa? Toisen käynnin jälkeen en tiennyt sen enempää. Lisää aikoja puheterapiaan emme saaneet. Postissa tuli kirje foniatriselta osastolta, että tutkimusjakso olisi edessä kesäkuussa, puolen vuoden päästä. Tai no, viiden kuukauden. Mutta silti, kiireellisellä lähetteellä odotusaika oli tämä. Mikähän se olisi ihan tavallisella ollut?

 

Eli odotusaika alkoi. Ja laitoin Googlen laulamaan. Liityin Facebookissa dysfasiaa, dyspraksiaa, keskittymishäiriöitä, autismia ja puheviivästymää käsitteleviin ryhmiin, niin suomen- kuin englanninkielisiin. Tutkin autismista kertovia sivustoja yötä myöten, itkin ja tutkin niin, etten lopulta saanut nukuttua tai välillä edes hengitettyä kunnolla: liian moni kohta osui meidän poikaamme. "Äiti, pojalla on autismi, ihan varmasti on. Tein tämän ja tämän testin, katso nyt miten tuokin kuulostaa ihan häneltä. Äiti, en minä pysty tähän, ei musta ole autistin äidiksi. " Voisiko se sittenkin olla ADD? Tai en tiedä, kyllä vaikea dysfasia kuulostaisi ihan yhtä mahdolliselta.. Tai sitten se on se autismi. Ei sentään, ei meidän ukkeli ole autisti, ei varmasti. Tai ehkä onkin. Autismin kirjo on niin laaja. Lainasin kirjastosta kirjoja, liityin Leijonaemot ry:hyn, tein maksullisia autismitestejä netissä, katsoin YouTubesta videoita autistisista taaperoista, kyselin eri ryhmissä kokemuksia ja vertailin omaan poikaani, mietin ja selvitin ja googletin niin, että meinasin räjähtää. Lopulta soitin itkuisena neuvolaan, että auttakaa. Minun täytyy varmaan puhua jollekin tästä ahdistuksesta, tai en jaksa enempää. En jaksa vain odottaa. 

 

Terkkarimme kuulosti kauhistuneelta. "Ettekö tosiaan ole saaneet muita aikoja puheterapeutille tässä kesäkuuta odotellessa?" Emme ole. Hän järjesti meille uuden puheterapeutin, joka oli ihan yhtä ihmeissään. "Tämä odotusaika olisi pitänyt hyödyntää täysin, tälle ajalle olisi mahtunut monta mahdollisesti tilannetta edistävää puheterapiakäyntiä!" Sovimme terkkarin kanssa, että oikeastaan en tarvitse puheapua, vaan toimintaa. Jotain työkaluja edistää tai parantaa poikamme tilannetta tässä odotellessa, konkreettisia neuvoja ja apua. Nyt olemme käyneet taas kahdesti puheterapeutilla, kolmas kerta on huomenna. On ihanaa, että jotain tehdään tässä odotellessa, jotain tapahtuu. Eikä vain olla ja odoteta. Olen vähentänyt googlettelua, mutta selailen ryhmiä aina välillä, puran ahdistustani. Anelen hiljaa mielessäni, että antakaa minulle toivoa. Koska välillä minusta tuntuu, että en selviä tästä. Että ei minusta ole tähän.

 

Kesäkuuhun tuntuu vieläkin olevan ikuisuus.